Harrastuksesta sisältöä elämään

Vastahan sitä vietettiin viime kesää ja kohta on tämäkin kesä ohi. Koko edellinen vuosi ja erityisesti kevättalvi mennä hulahtivat aivan hirveää vauhtia, ja olen nyt hoksannut, miksi näin on päässyt käymään. Jos tekee kahta työtä ja sen lisäksi käyttää lähes kaiken vapaa-aikansa liikunnan harrastamiseen tai ainakin sen ankaraan suunnittelemiseen, ei paljon jää aikaa ihmetellä ajan kulumista. Näiden lisäksi kun on kaikenlaisia arjen pakollisia askareitakin kuten siivoamista, kaupassa käyntiä ja sukulointia. Esimerkiksi kevään aikana merkintöjeni mukaan oli vain muutama hassu viikonloppu, kun en käyttänyt tuntiakaan käännösprojektin tekoon. Silloin oli yleensä jotain muuta tekemistä enkä yksinkertaisesti vain ehtinyt avaamaan kotityökonetta.

Lisäksi keväällä juoksuharrastus vei paljon aikaani mutta vieläkin enemmän ajatuksiani. Varsinaiseen juoksemiseen ei viikkotasolla tunteina laskettuna mennyt kauan, mutta kun ottaa huomioon kaikki valmistautumiset, ruokailujen ajoittamiset, verryttelyt, venyttelyt, suunnitelmien laatimiset ja välipäivät, niin kyllä tavoitteellinen juoksuharrastus on ihan suhteellisen aikaa vievää puuhaa. Nyt kun se toukokuun puolessa välin tavallaan "loppui" eli saavutin tavoitteeni juosta puolimaraton, aikaa on jäänyt hurjasti elämän ihmettelemiseen. Huomioitava on, että juoksun välipäivinä yritin jaksaa käydä jumpissa ja uimassa sekä kävelemässä.

Yhtäkkiä ilmennyt ylimääräinen aika on tietenkin luonut minulle valtavan eksistentiaalisen pulman. Tai tämä pulmahan ei ole minulle mikään uusi tuttavuus, se oli vain hetkellisesti piilossa, kun olin saanut vaihteeksi kehiteltyä itselleni jotain mielekästä ja aikaa vievää puuhaa. Nyt se pulma on täällä taas. Elämästäni tuntuu puuttuvan sisältöä. Varsinkin tässä kesän aikana pääni on uhannut poksahtaa, sydämeni pakahtua irti rinnasta ja kurkkuni korventua umpeen, kun olen joutunut olemaan päivänkin poissa töistä. Siis päässyt olemaan poissa töistä - kesälomapäivät ovat totisesti ansaittuja eivätkä palkattomat vapaatkaan tosiasiassa pahasta ole, viikonlopuista puhumattakaan. Valitettavasti työpäivien jälkeenkin tunnen itseni täysin turhaksi ihmiseksi, jos vain tulen kotiin, laitan ruokaa ja istua möllötän pihalla tai television ääressä. Ja käyn lenkillä tai jumpassa, pelaamassa koripalloa tai teen hetken piha- tai käännöstöitä.

Ankaran pohdiskelun tuloksena olen tullut siihen tulokseen, että se, mitä elämältäni todellisuudessa puuttuu, ei ole tekemisen (=työn ja harrastusten) laatu tai määrä vaan pikemminkin muut ihmiset. Ehkä auringonvalo on sekoittanut pääni ja olen yhtäkkiä kiinnostunut muista ihmisistä. Työpäiväni aikana en välttämättä sano sanaakaan kellekään. Harrastukseni ovat aina olleet kovin yksinäisiä. Edes yhteisjumpissa ei oikeasti tapaa ihmisiä: vaikka naamat ovatkin tuttuja sadoilta edellisiltä jumppakerroilta, en tiedä näistä ihmisistä edes heidän nimiään. Näennäinen toimettomuus on siitäkin mielenkiintoinen juttu, että talvellahan tuo edellä kuvaamani päivänkulku ei ole mitenkään kauhistuttava ajatus. Silloin sitä murisee mielellään yksin viltin alla pimeässä. Mutta kesällä sitä jotenkin kaipaa elämäänsä enemmän. Valon määrä ja lämpimät kelit suorastaan pakottavat tekemään jotain tai ainakin olemaan ulkona, ihmisten seurassa. Mikä hirveä stressi syntyykään aurinkoisista hellepäivistä!

Toisin kuin aluksi kuvittelin, ihmissuhderintamalla ei ole järkevää ryhtyä tekemään äkkinäisiä muutoksia sosiaalisen kaipuuni takia. Yritänkin siis helpottaa oloani aloittamalla uuden, aiemmasta täysin poikkeavan harrastuksen. Siitäkin huolimatta, että olen yleensä liikkunut mieluiten yksin, olen päättänyt liittyä paikalliseen thai- ja kuntonyrkkeilyseuraan. Liikunnan harrastamisen syyni ovat tähän asti olleet kovin henkilökohtaisia, mutta nyt uskon olevani tarpeeksi kovassa kunnossa voidakseni lähteä ähisemään ihan pelkästä liikunnan ilosta. Kunnon kohoaminen, kropan kiinteytyminen ja lihasten kasvu saa edelleen jatkua, mutta se ei ole enää liikuntaharrastuksen tärkein tai ainakaan ainoa motiivi. Kuntonyrkkeily kiinnostaa lajin fyysisen monipuolisuuden (sekä ylä-, keski- ja alavartalo töissä) vuoksi, mutta se on kätevä tapa päästä myös lähelle muita ihmisiä. Kun aerobic-tunnilla pyritään pysymään vähintään metrin päässä kanssajumppaajasta, ettei sattuisi vahinkoja, nyrkkeilyssä lienee jopa kannustettavaa olla niin sanotusti iholla. No, kuntonyrkkeilyssä kohteena ei tietenkään ole oikeat ihmiset, mutta lajin harrastamiseen kuuluu tietynlainen pari- ja ryhmätyöskentely, henkilökohtainen opastus, ja ainakin pienessä urheiluseurassa naamat tulevat väkisinkin tutuksi.

Yli kahdeksan vuoden jumppaurani saa toistaiseksi jäädä tauolle, kun lähden mätkimään nyrkkeilysäkkiä ja pistehansikkaita. Kuntonyrkkeilyn lisäksi jatkan varmaankin (tai siis melko varmasti) juoksemista ja uintia, joten eiköhän näillä yksi talvi selvitä taas eteenpäin.