Leikkauksestani on nyt tasan kuukausi. Ettei koko seikkailu
pääsisi kokonaan unohtumaan - tai oikeastaan, ettei ainoaksi muistoksi
jää pelkät hentoiset pienet arvet alavatsalla - voisin raapustaa ylös
leikkauspäivän kulun aamusta iltaan. Vaikka muutama tunti
menikin anestesiassa ja pari sen jälkeen muuten vain sekavassa
olotilassa, paljon hauskoja muistoja ja yksityiskohtia päivästä jäi
mieleen. Kaikkiaan kokemus oli vallan miellyttävä ja koin saavani hyvää hoitoa.
Leikkausta edeltävänä päivänä oli siis soiton perusteella varmistunut
leikkausajankohdaksi heti ensimmäinen leikkausvuoro klo 7. Ennen
leikkausta piti olla syömättä 6 tuntia, mikä ei ollut ongelma, söin vain
normaalin iltapalan ja menin nukkumaan normaalisti. Aamulla
ei sitten saanut kuin hieman kostuttaa suuta. Koska asun ihan sairaalan
kulmilla, päätin kävellä sinne ja matkaan menikin noin 20 minuuttia.
Minun tarvitsi siis herätä joskus 6.15 aikoihin. Mukaan pyydettiin
ottamaan virtsanäyte, joten sen pystyi kätevästi
suorittamaan heti aamutoimien yhteydessä. Yöllä oli ollut pikkupakkasta, jäiset lehdet ja hiekka ratisivat jalkojeni alla
ja aurinko paistoi jo kauniisti, kun kömmin sairaalalle.
Leikkausosaston vastaanotto löytyi opasteiden perusteella hyvin jopa hienoisessa aamupöpperössä. Kun löysin paikan ja kerroin kuka olen, minulta ei vaadittu mitään todisteita henkilöllisyydestäni, mitä hieman ihmettelin. Vaan tuskinpa kukaan huvikseen tulee toisen puolesta leikattavaksi heti aamutuimaan? Minut opastettiin vaihtamaan sairaalavaatteet
päälle ja omat vaatteeni sulloin pukupussiin. Jalkojen verenkiertoa edistävien pitkien tukisukkien
pukeminen oli hikistä touhua. Minulla oli mukana omat
tossut, mutta muutoin alushousuja myöten vaatetus oli hailakkaa ja väljää sairaalamallia.
Sitten istuttiin odottelemaan muiden leikkaukseen tulevien kanssa.
Minulta otettiin verikoe, kävin vielä viimeisen kerran vessassa ja sain
esilääkkeeksi särkyä varten Panadolia 1 g ja rauhoittavaa
Diapamia 5 mg. Tapasin vielä leikkaavan lääkärin, ja sitä varten
hoitaja tuli varmistamaan parin metrin kävelymatkani - kaipa olettivat
tuon Diapamin olevan aika tuhtia tavaraa. Itse en olisi osannut sanoa, johtuiko heikko olo syömättömyydestä, aamuväsymyksestä vai rauhoittavasta lääkkeestä. Lopulta minua tuli hakemaan
pyörätuolin kanssa salskea nuori mies, joka pyysi rouvan
(eli minut) kyytiin. Omasta mielestäni olin täysin kävelykunnossa,
vaikka hieman alkoikin heikottaa, mutta en laittanut vastaan
vaan ilmoitin olevani neiti ja lähteväni mielelläni kyytiin. Tässä vaiheessa kello lähenteli jo 8:aa.
Hädin tuskin pysyin kyydissä, kun minut kärrättiin vauhdilla leikkaussaliin, jossa hääri jo puolenkymmentä ihmistä. Yksi mies esittäytyi
anestesialääkäriksi, mukana oli lisäksi ainakin pari hoitajaa ja joku
harjoittelijakin. Varsinainen leikkaava lääkäri saapuisi vasta myöhemmin. Kapusin muutaman askeleen portaat
leikkauspöydälle makaamaan ja minuun alettiin kiinnittämään
kaikenlaista piuhaa ja johtoa. Päähän tuli hiusmyssy. Otsaa hiottiin
jollain hiomapaperilla ja hoitajapojat vitsailivatkin tekevänsä minulle samaan
hintaan kasvojen kuorinnan. Kysyin että onnistuuko kynsien
laitto myös, niin ei kuulemma. Otsaa hiottiin, koska siihen laitettiin
sitten johdingeeliä ja aivokäyrää mittaavat anturit. Samoin antureita tuli
rintaan. Toiseen käsivarteen tuli verenpainemittari ja toiseen
kämmenselkään tuikattiin tiputuskanyyli, josta ensimmäiseksi syötettiin sisään antibiootteja. Sitten minulle esitettiin varsin mielenkiintoinen kysymys. Hoitaja halusi nimittäin kuulla minun kertovan omin sanoin, mihin leikkaukseen olin tulossa. Hämmennyin ja mieleni olisi tehnyt sanoa, että luulisi heidän sen tietävän paremmin, mutta kerroin kuitenkin sen mitä tiesin. Olimme ilmeisesti samoilla linjoilla vastauksen suhteen ja nukutus voitiin aloittaa. Minulle kerrottiin, etten luultavasti muista leikkaussalista heräämisestä alkuunsa mitään ja taju palaa vasta heräämön puolella. Hengittelin ensin happea maskista ja sitten anestesialääkäri alkoi laskea nukutusainetta kanyylista. Hän toivotteli makeita unia, mutta en vaivautunut enää vastaamaan kiitosta. Käskynä oli pitää silmät auki niin kauan kuin pystyin, mutta aivan sekunttien kuluessa tunsin oloni oudon värähteleväksi ja sitten leikkasi muisti.
Olin näkemässä jotain varsin miellyttävää unta, kun aloin kuulla nimeäni huudettavan. Ärsyttävää, että kehtaavat herättää kesken unien, ajattelin, mutta sitten muistin, missä olin. Kuten minulle oli kerrottu, heräsin kunnolla vasta heräämön puolella. Kello oli noin 10. Kauempaa kuului hoitajien juttelua, sydänkäyrämittarin piippausta ja 10 minuutin välein käsivarteni ympärillä oleva mansetti mittasi automaattisesti verenpaineeni. Päälläni oli erittäin lämmin ilmatäytteinen lämpöpeite. Suuta kuivasi ja kurkku oli todella karhean tuntuinen, ääni oli kuin viikon ryyppyputken jäljiltä. Hiljalleen yritin saada käsiäni ja varpaitani liikkumaan, mutta varsinkin kädet tuntuivat todella raskailta. Tunsin kipua keskivartalolla ja hetken ähistyäni hoitaja tuli kysymään vointiani. Olin puolisen tuntia aikaisemmin saanut olkavarteen annettuna 5 mg voimakasta kipulääkettä Oxanestia, ja kivuista kertoessani hoitaja antoi minulle toisen samanlaisen annoksen. Se tuntui auttavan nopeasti ja olostani tuli varsin kivuton ja mukava. Hetken päästä hoitaja kuitenkin huomasi, että sykkeeni oli kipulääkkeen takia alkanut laskea ja kerroin, että minulla on matala leposyke, joten hän antoi minulle adrenaliinia kädessäni edelleen olevaan kanyyliin. Sillä syke sitten nousi hieman parempiin lukemiin. En enää nukahtanut uudelleen, vaikka olo oli todella rento ja unelias. Kuuntelin hoitajien höpötystä ja seurasin sängyn pohjalta, kuinka uusia potilaita kärrättiin heräämön puolelle. Viereen tuotu rouva alkoi kuorsata. Kai itsekin olin hieman rajamailla, sillä pari tuntia kului nopeasti. Kello 12:n aikaan heräämön hoitaja soitti vuodeosaston hoitajan hakemaan minut.
Lämpöpeite riistettiin päältäni ja palasin takaisin kylmään maailmaan. Aloin olla jo aika selvillä vesillä, kun minua alettiin viemään vuodeosastolle. Vuodeosaston hoitaja käski pitämään silmät auki kuljetuksen ajan siltä varalta, että tulee huono olo, matkapahoinvointiako? Yhden kerrosvälin menimme hissilläkin. Ilahduin, kun minulle tarjottiin nokkamukista jo mehua, sillä kurkkuni oli todellakin hyvin kuiva. Sänkyni kärräättiin kahden hengen huoneeseen ja iltavuoron hoitaja kävi esittäytymässä ja tuomassa tavarani. Sain varoitteluja siitä, että kipulääkkeen
vaikutuksen loputtua saattaisi iskeä huonovointisuus ja siksi juomisen
ja syömisen suhteen piti aloittaa tunnustellen. Jano minulla ei
kuitenkaan varsinaisesti ollut, sillä sain suolaliuosta suoraan suoneen. Siemailin mehuani ja laittelin pikaiset tekstarit läheisille. Hoitaja toi pöydälleni kipulääkkeitä, samoja joita sain reseptillekin nautittavaksi seuraavien päivien ajaksi, ja pyysi, että ilmoittaisin milloin haluan ensimmäisen kerran käydä vessassa eli siis nousta jalkeille. Lääkäri kävi kertomassa leikkauksen kulusta ja löydöksistä sekä antoi lääkärintodistuksen sairauslomaa varten ja reseptit. Televisio oli auki ja sieltä tuli, mitä sieltä nyt arkipäivisin tulee. Minua ei nukuttanut, vaan olo oli ihmeen hyvä.
Hetken rauhoituttuani aloin jutustella viereisellä sängyllä makoilevan keski-ikäisen naisen kanssa, jolle oli juuri tuotu lounas. Tuli vain sellainen sosiaalinen olo, mahtoi johtua lääkityksestä. En ole ihan varma, oliko hän ollut aamulla jo jossain pienessä toimenpiteessä, mutta nyt hän vain odotteli lääkärin tapaamista. Hänen lääkärinsä oli valitettavasti kiinni leikkaussalissa ja nainen joutui odottelemaan koko pitkän iltapäivän. Joka tapauksessa tällä naisella oli todettu hyvänlaatuinen rintasyöpä ja hän olisi seuraavana aamuna tulossa kainalon vartijaimusolmukkeiden poistoon. Yllättäen päädyimme juttelemaan todella syvällisistäkin asioista kuten sairauksistamme, perheestä ja elämän tarkoituksesta yleensäkin. Isosta ikäerosta huolimatta sairaalassa makaaminen ja esim. liikuntaharrastukset antoivat paljon jutunjuurta. Välillä keskityimme television katseluun ja taisimme ottaa kevyet torkutkin. Hänellä oli upea asenne vakavaan sairauteensa ja kun hän lopulta klo 16:n aikoihin pääsi lähtemään, kannustimme toisiamme parantumisessa ja toivotimme toisillemme kaikkea hyvää. Uskon, että hän nautti keskustelustamme ihan yhtä paljon kuin minä.
Iltapäivätee ja omenapiirakka olivat ensimmäinen ateriani leikkauksen jälkeen noin kello 14:n aikaan. Söin hitaasti, vaikkei oloni tuntunut yhtään huonontuvan syömisestä ja juomisesta. Jälkiruoaksi nautin 600 mg Buranaa. Noin kello 17 tuli tarjoiltavaksi sitten päivällinen, erittäin mautonta kasvis-perunalaatikkoa. Nälkä oli kuitenkin jo kova ja varsinkin ruisleipä margariinin kera maistui taivaalliselta. Iltapäivällä huomasin melko selkeästi, kuinka Oxanestin vaikutus alkoi lakata, sillä ajatukseni kirkastuivat ja ihotunto palautui normaaliksi. Onneksi kivut eivät kuitenkaan pahentuneet eikä paha olo yllättänyt. Päätin pyytää hoitajan varmistamaan vessareissuni, sillä en enää jaksanut maata paikoillaan, vaikkei hätää varsinaisesti ollutkaan. Kyljen kautta ylös, oli ohje sängystä nousemiseen, sillä suorien vatsalihasten käyttö ei yksinkertaisesti onnistunut. Haparoiden tartuin tippapussin telineeseen ja raahustin 5 metrin matkan vessaan. Jalat kantoivat hyvin ja pöntölle istuutuminen onnistui, mutta en saanut itseäni suoraksi seistessä. Rakko ei tuntunut tyhjentyvän kokonaan, kun en uskaltanut puristaa vatsalihaksia, mutta muutoin reissu onnistui hyvin. Siitä alkoi toipuminen.
Osastolle olisi tarvittaessa voinut jäädä yöksi, mutta halusin ehdottomasti kotiin ja sovinkin vanhempieni kanssa, että hakevat minut ja äiti jää yöksi luokseni varmistamaan oloni. Niinpä vähän joskus kello 18 maissa hoitaja antoi kotihoito-ohjeita sekä luvan lähteä, puin hitaasti omat vaatteet niskaan ja lähdin äidin saattamana todella pitkältä tuntuvalle kävelylle osastolta ulko-ovelle. Välillä piti pysähtyä hengittelemään, kun tuntui, ettei saanut tarpeeksi happea. Autokyyti tuntui vatsaan pahasti pienimmässäkin pompussa. Kotona oli jo valmiina särkylääkkeitä, joten äiti kävi hakemassa reseptilääkkeeni vasta seuraavana päivänä. Söin iltapalaa ja menin ajoissa nukkumaan.
Aamulla sitten sainkin kokea koko leikkausepisodin pahimmat hetket, kun erehdyin nousemaan sängystä ylös ennen kuin otin aamulääkkeen. En varsinaisesti tuntenut kipua, mutta vatsalihakset kramppasivat minut ihan kyyryyn, silmissä sumeni ja kylmänhiki nousi iholle. Vessasta selviydyttyäni menin takaisin sänkyyn ja kokeilin tunnin päästä lääkkeiden vaikutuksen alettua nousta uudelleen. Seuraavat pari kolme päivää menivätkin sitten lepäillessä ja aina seuraavaa lääkeannosta odotellessa. Ruokahalu oli koko ajan hyvä, mutta pieninkin liikkuminen tuntui väsyttävän paljon ja nukuin useita päiväunia päivän mittaan. Toisena leikkauksen jälkeisenä päivänä kävin hieman kävelyllä. Kolmantena päivänä nousin jo pyörän satulaan ja vedin farkut jalkaan leffassa käyntiä varten. Hengittäminen oli todella raskasta, mutta muutoin liikkuminen onnistui hyvin, paitsi vatsalihasten osalta. Viikonloppuna olin jo kaverin luona illanvietossa. Sairauslomaa töistä oli viikon verran, minkä luulin aluksi olevan liioiteltua, mutta se olikin tarpeen, sillä en pystynyt istumaan pitkiä aikoja paikoillaan ilman, että piti päästä välillä makaamaan. 10 päivää leikkauksen jälkeen kävin juoksemassa 5 km, ja kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen aloitin jälleen thainyrkkeilyn. Uimassa kävin ensimmäisen kerran kolme viikkoa leikkauksen jälkeen. Ruvet ja enimmät sulavat ommellangat siinä mukana lähtivät vajaa kuukausi leikkauksen jälkeen saunomisen yhteydessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti