No nyt! Viikonloppuna sain uutta virtaa työntekoon, kun työnantajayrityksemme järjesti koko henkilöstön kevätstarttitapahtuman Helsingissä. Ohjelmaan oli ujutettu muutama tunti pakollista "koulutusta", sitten vuorossa oli hieman vapaata seurustelua ja lopulta jatkot helsinkiläisessä yökerhossa stand-upin muodossa. Ilta jatkui omalta osaltani monien kollegoideni kanssa aamuyöhön asti, mistä olen oikein iloinen. Vaikka se kovin kaunistellulta kuulostaakin, pikareissun anti oli valtaisa. Täysin puhtaasti ammatillisen annin lisäksi sain nauttia ihan henkilökohtaisestikin hienoista asioista. Luksusta oli tarjolla niin alkuillan cocktail-palojen muodossa, yhden hengen hotellihuoneessa kuin vieläpä täysin varoittamatta tapahtuneen yhden Suomen ykkösartistin esiintymisessä aivan illan päätteeksi.
Paluujunassa lauantaina pohdiskelin hieman edellistä vuorokautta. Oloni oli ihmeellisen kevyt ja hyvä. En ollut aivan varma mitä Helsingin pikareissulta ja yrityksen johtohenkilöiden tapaamiselta osaisi odottaa, mutta kaikki olikin mennyt paremmin kuin hyvin. Jos jotain, niin opin ainakin, että positiiviset tunteet tuovat lisää positiivisia tunteita. Miksi on aina pakko uskoa, ja melkein toivoa, kaikesta pahaa? Jos yritys haluaa kutsua etätyöläisensä pääkallopaikalle edistämään yhteenkuuluvuudentunnetta, niin miksi se ensisijaisesti olisi vain yrityksen keino riistää työntekijöitään?
On surullista, että joillakin kollegoillani oli epäileväisiä ajatuksia tätä tapahtumaa kohtaan. Mielestäni on erittäin tervettä tavata henkilökohtaisesti ensinnäkin oma esimiehensä, pomonsa ja vieläpä kollegoita - edes kerran vuodessa. Jonkun mielestä meille pidetty ryhmätyöpainotteinen koulutuskin voisi olla melkoista liibalaabaa, mutta mikä voisi olla tärkeämpää kuin esittää itselleen ja työkavereilleen kysymyksiä kuten "miksi teen tätä työtä" ja "mikä on työssä tärkeää". Ymmärsin, että koska yrityksemme on verrattain nuori ja yrityskulttuuria ollaan paikoin vasta luomassa, meillä työntekijöillä on suuri vastuu ja mahdollisuus vaikuttaa siihen, mihin suuntaan olemme menossa. Ehkä tämä seikka juuri pelottaa joitain työkavereitani: kun asioita ei olla vielä totuttu hoitamaan tietyllä tavalla, oma paikka yrityksessä tuntuu huteralta.
Perjantaipäivä ja -yö saivat minut jälleen muistamaan jotain oleellista: viihdyn ihmisten parissa ja tulen helposti juttuun uusienkin naamojen kanssa. En ole ihan varma, oliko ylisosiaalisuuteni vain patoutunut tarve päästä purkamaan itseäni monien kuukausien hiljaiselon jälkeen. Niin tai näin, itselleni jäi kuitenkin hyvä maku tästä reissusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti