Viime päivinä Rion olympialaisia seuratessa on saanut jälleen katsella, kuinka urheilijoiden, heidän valmentajiensa ja tukijoukkojensa sekä ennen kaikkea yleisön odotuksissa on jouduttu pettymään. On vaikea kuvitella sitä tyhjyyden, turhautumisen ja vihan tunnetta, joka syntyy urheilijalla, kun hän on puskenut vähintään 4 vuotta, ehkä koko elämänsä, näitä kisoja varten, tekee oman päivän parhaansa eikä siltikään pärjää paremmilleen.
Asiat pitäisi muistaa laittaa oikeaan suuruusluokkaan. Yhtään rankkoja suorituksia ja ponnisteluja väheksymättä kysehän on "vain" urheilusta. Hienointa suurissa pettymyksissä on tietenkin tunteen suuruus. Mitä suurempi lataus sitä suurempi pettymys. Kyyneleet, väpättävät alahuulet ja kiroileminen ovat vain merkkejä siitä, että urheilija on tosissaan tehnyt parhaansa ja kuvitellut pärjäävänsä. Urheilu on täysipäiväistä työtä. Jos kaikki tekisivät omaa juttuaan yhtä intohimoisesti kuin lähes kaikki (huippu-)urheilijat "harrastavat" omaa lajiaan, maailma voisi olla hyvin toisenlainen paikka.
Itselläni ei juuri ole kokemuksia voittamisesta urheilun saralla. Kerran ala-asteella voitin kaupungin koulujenvälisissä kilpailuissa kultaa kuulantyönnössä. Niistä kisoista sain paikan pm-kisoihin, joissa minut sitten palautettiin takaisin maan pinnalle - olin kai sijalla 7. Koulujenvälisissä uintikisoissa olin kerran 4., kun osallistujia rintauintisarjassamme oli muistaakseni vain 5. Siitä huolimatta sain koulussa sen jälkeen hieman kannustusta ja ihailua omassa luokassani, en vain ymmärtänyt mitä hienoa siinä 4. sijassa oli. Ala-asteen hiihtokisoissa sijoittumiseni oli vuosi vuoden jälkeen laskevassa trendissä, siitä huolimatta kuvittelin olevani mitalin arvoinen vielä 6. luokalla. Taisin olla tytöissä viimeisten joukossa. Ala-asteen jälkeen en ole kilpaillut missään, jos puolimaratonille osallistumista ei lasketa, eikä lasketakaan kun en sinne kilpailemaan lähtenyt.
Nuorena aikuisena ihailin ja jopa hieman haaveilin elämäntapaliikunnasta. Että ei tarvitsisi suorittaa liikuntaa erikseen, vaan se tulisi ikään kuin siinä kaiken muun sivussa, ja pysyisi kunnossa tekemällä töitä tai elämällä muutoin aktiivisesti. Kun palloillaan sanaparien liikunnallinen elämäntapa ja elämäntapaliikunnan välillä, on näissä mielestäni isokin ero. Vaikka moni niin väittäisikin, ei esimerkiksi salilla käyminen ole koskaan "elämäntapa", ellei se sitten satu olemaan ammattina kuten ammattiurheilijoilla tai valmentajilla jne. Mielestäni elämäntapa on jotain mitä tekee pienemmän tai isomman pakon edestä päivittäin tai muutoin säännöllisesti. Elämäntapaliikunta on rutinoitunut niin, että sitä joutuu joskus suorittamaan hampaat irvessä. Se voi olla esimerkiksi, että hiihtää kouluun, soutaa saaresta hakemaan maitoa kaupasta, kantaa vedet saunalle kaivosta, poimii ruokansa metsästä tai ajaa pyörällä töihin. Elämäntapaa ovat myöskin kaikki fyysiset työt oman leipänsä ansaitsemiseksi kuten erilaiset maataloustyöt. Elämäntapaliikunnaksi jonkun tekemisen tekee useimmiten se, että olemassa ei ole muita järkeviä, kevyempiä vaihtoehtoja, ja niiden tavoitteena on jonkin asian toteuttaminen, ei siis liikunta itsessään.
Salille, jumppaan ja lenkille lähteminen taas on aina tietoinen valinta. Tokihan nekin voivat vahvasti rutinoitua ja niitä voi tehdä joskus hampaat irvessä, mutta kuinka ikävä ajatus onkaan se, että liikunnasta tulisi elämäntapa? Silloinhan se muuttuu pakolliseksi elämän suorittamiseksi eikä ole enää hauskaa, mitä liikunnan pitäisi
lähtökohtaisesti olla. Vapaa liikkumisen harrastaminen itse valitsemassaan lajissa pitäisi olla korkealle arvostettu etuoikeus. Tämä sisältää myös lohduttavan ajatuksen siitä, että lajia voi aina myös vaihtaa vapaasti. Ketään ei ole luotu ja motitettu yhteen ainoaan lajiin loppuelämäkseen. Tärkeintä on kuitenkin, että ihminen säilyttää liikunnan elämässään alusta loppuun saakka, oli sen muoto ja siinä menestyminen millaista tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti