Samanlaiset mielenkiinnon kohteet keräävät yhteen samanhenkisiä ihmisiä. Opiskeluaikoinani tunsin ensimmäistä kertaa tulleeni kuin kotiin, kun ympärillä oli yhtäkkiä kymmeniä samasta aiheesta eli saksan kielestä kiinnostuneita ihmisiä. Muutenkin akateeminen maailma kolahti minuun suuresti. Koko opiskeluaikani ajan törmäsin samanmielisiin ihmisiin ensin opiskelijavaihdossa, sitten työharjoitteluissa ja lopulta työn parissa. Osittain samantyyppistä yhteenkuuluvuuden tunnetta koin siis aloittaessani myös työt sanelunpurkajana. Kielioppiasiat olivat yhdistävä tekijä, vaikka muut asiat ehkä välillä muissa ihmisissä ärsyttivätkin.
Pitkäastä aikaa olen taas löytänyt omanhenkisen ympäristön, kun olen alkanut tutustua samalla nyrkkeilysalilla pyöriviin ihmisiin. Heidän kanssaan seurustelusta ei kuitenkaan ole minkäänlaisia paineita, sillä eihän salille mennä kaveeraamaan vaan treenaamaan. Hyvä jos tiedän kaikkien nimiäkään, mutta naaman perusteella muistan kuinka kovaa kukin lyö, kenellä lonkka ei taivu kunnolla potkuihin tai minkälaista tempoa kukin jaksaa pitää yllä.
Juuri se paineettomuus ehkä tekee salihuumoristakin niin omanlaisensa: tarkoitus on vain ohimennen purkaa omia tuntoja, ei ruveta kasvattamaan pysyviä ihmissuhteita eikä tarvitse sosialisoida sen syvemmin. Jokainen antaa itsestään vain sen verran mitä haluaa. Itse huomaan olevani ajoittain muita paljon avoimempi ja hakevani edes pientä keskustelun tynkää tai pientä ilmeilyä lähes jokaisen kohtaamani parin/vastustajan kanssa. En tiedä yritänkö enemmän saada treeniparin rentoutumaan ja parantamaan treeniään, vai haenko vain itselleni parempaa fiilistä ihmiskontaktista. Niin tai näin, mielestäni treenaamisen pitää olla edes hetkittäin hauskaa ja saa salilla puhuakin, eikä vain mätkiä naamaan. Uskoakseni jokaisella on tavoitteenaan hakea hyvää fiilistä treenaamalla ja eikös se ole hyvä merkki, jos tunnin jälkeen hikoilun lisäksi enemmän naurattaa kuin itkettää?
Mitä rankemmat treenit sitä rennompaa ja rajumpaa huumorin heitto pukuhuoneessa treenin jälkeen yleensä on. Ellei sitten ole sattunut olemaan niin rankkaa, että mehut on täysin imetty ja kaikkia ketuttaa. En kyllä muista että semmoista tuntia vielä olisi tullut vastaan, etteikö siitäkin joku osaisi vääntää jotain positiivista sanottavaa. Yleisperiaate kuitenkin on se, että moni pitää itseään jotenkin fyysisesti heikkona ja teknisesti huonona, joten siitä voi aina laukoa muutaman sanan. Kyse ei ole siitä etteikö nämä naiset olisi hyviä tekemisissään, vaan tosiasiassahan jokainen vain haluaisi olla parempi ja treenaamisenhan on hyvä olla tavoitteellista.
Mustelmien, ruhjeiden ja muiden vammojen vertaileminen on myös yksi vakiopuheenaiheista. Joskus sitä tulee kehiteltyä myös aivan uudenlaisia treenimetodeja tai sitten vain sanottua ääneen, minkälaista treeniä kaipaisi enemmän. Näistä keskusteluista on kyllä ollut ilo huomata, kuinka tosissaan ja mielellään muutkin salilla käyvät eikä tarvitse yhtään pyydellä anteeksi omaa intoiluaan. Hienoa on myös, kuinka aitoina naisihmiset treeneissä (tai pikemminkin sen päätyttyä) uskaltavat olla: tukka sotkussa, ilman meikkiä, paidat hiestä märkinä ja terve puna kasvoillaan. Siinä saa itsekin olla juuri sellainen kuin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti