Kuten olen jo aikaisemmin kirjoitellut, thainyrkkeilyssä otteleminen ja kilpaileminen kiinnostaa minua jollain tasolla. Jossain välissä olin siitä jo todella innoissani ja sitten innostus romahti tiettyjen tapahtumien seurauksena. Nyt viikonloppuna eteen tuli jälleen asiaan liittyvä mahdollisuus, josta oli hankala kieltäytyä.
Seuramme valmennusremmiin palasi muutaman vuoden tauon jälkeen mies, joka haluaa kokeilla uudenlaista metodia useamman uuden ottelijan valmentamiseen. Hän kutsui kaikki halukkaat paikalle sunnuntaina kuuntelemaan lyhyttä luentoa henkisestä valmentamisesta ja peruskuntoharjoittelusta. Muutaman päivän pohdittuani ilmoittauduin mukaan ja saavuin paikalle hieman epäröiden mutta silti suurten odotusten kanssa. Luennon ja heti sen perään pidettyjen treenien jälkeen mieleni oli kuitenkin entistäkin epävarmempi ja pää täynnä kysymyksiä. Olin suorastaan ahdistunut olotilastani. Valmentaja esitti luennon aikana muutamia kysymyksiä, joihin jäin kuumeisesti miettimään vastausta.
Tavoitteellinen treenaminen on minulle joltain osin tuttua, onhan minulla kokemusta puolimaratonille treenaamisesta. Pidin tuolloin tavoitteellisuudesta, kehittymisen seuraamisesta ja lopulta tavoitteen saavuttamisesta, mutta tuossa tapauksessa tavoitteeni oli hyvin selkeä: selviytyä maaliin asti, ajasta välittämättä. Mutta mikä onkaan tavoitteeni thainyrkkeilyn suhteen?
Joudun myöntämään ja tunnistan itsessäni, ettei tavoitteeni ole ainakaan tällä hetkellä kovin korkealla. Se ei ole voittaa Suomen-mestaruutta eikä välttämättä voittaa ollenkaan matseja. Ei sillä, ettenkö näitä haluaisi, mutta haluaminen ja tekeminen ovat eri asia, kuten meille sunnuntain luennollakin muutamalla esimerkillä iskostettiin. En ehkä ole valmis sitoutumaan asiaan niin, että näin korkeat tavoitteet olisivat saavutettavissani. Kannattaako sitten edes lähteä ottelemaan, jos ei ole valmis tekemään kaikkensa voiton eteen? Vaikka tavoitteeni olisi mitä tahansa pientäkin, enkö silti saisi treenata kovaa ja tähdätä otteluihin? Mielestäni kyllä ja kyllä. Haluan pienenkin tavoitteeni kuitenkin olevan niin selkeä, että pystyn lähtemään sitä kohti tarkoin askelin. Jos ei ole suuntaa, harhailen ympäriinsä ja saatan altistaa itseni vain loukkaantumisille. Lisäksi edistymistä ja tavoitteen saavuttamista on vaikea huomata, jos tavoite vaihtelee viikosta toiseen tai en osaa kuvailla sitä edes itselleni.
Mihin oikeastaan edes tarvitsen tavoitetta? Koska valmentaja haluaa minulla sellaisen olevan? Koska se motivoi treenaamiseen ja antaa selkeät sävelet? Miksi en voisi vain nauttia liikunnan ilosta ja katsoa, millaista saavutuksia kroppani kykenee saavuttamaan? Minulle hyvä olo ja fyysinen kehittyminen ovat tarpeeksi isoja motivaation lähteitä, jotka saavat minut kyllä liikkeelle ja käymään treeneistä toiseen.
Toinen samaan asiaan jännästi kietoutuva aihe luennolla oli pelko. Millaiset tilanteet aiheuttavat pelkoa, mitä pelko oikeastaan on ja miten siitä pääsee yli? Tajusin, että harvoin olen oikeastaan pelännyt missään tilanteessa, pelkoni on ollut enemmänkin hyvin suurta jännitystä siitä, mitä tulee tapahtumaan ja miten selviän. Tiedän selviäväni monista tilanteista, mutta jännitys voi nousta joskus niin suureksi, että luulen sitä peloksi. Rupesin miettimään, mikä minua oikeastaan estää tekemästä asioita ja tavoittelemasta korkeampia saavutuksia esimerkiksi juuri thainyrkkeilyssä... Pelkäänkö ja miksi pelkään sitoutua lajiin ja harjoitteluun täysillä? Jos motivaatiota vain löytyy, pelkoa voi käsitellä, muuttaa sitä pienemmäksi niin, ettei se enää estä menemästä eteenpäin - kohti tavoitteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti