Vanhassa vara parempi

Hienoisen viimeaikaisten kyllästymisen tunteiden johdosta sekä uusien virikkeiden ja kokemusten keräämiseksi päätin toissa viikolla hakea uutta työtä, kun sellainen sattui Aarresaaren työilmoituspalstalla kohdalle. Kyseessä oli osa-aikainen työ, joten työpäiväni olisivat saattaneet muuttua hyvinkin vaihteleviksi: parhaimmassa tapauksessa pystyisin jakamaan työaikani melkolailla tasan sekä sanelunpurun, kääntämisen että uuden työn kesken. Hakemani paikka olisi siis ollut etätyönä tapahtuvaa litterointityötä, joka sisältäisi esim. tutkimushaastetteluiden, kokousten ja oikeusistuntojen litterointia.

Harkitsin pitkään paikan hakemista, ja pohdinkin useamman päivän ajan mahdollisia haittoja ja etuja. Vaikka tämänhetkinen tavoitteeni onkin kehittää lääketieteellisen sanaston osaamistani, se alkaa olla jo siinä määrin laaja, että tutustuisin mielelläni myös aivan muihin tieteenaloihin. Litterointityössä olisi ollut mahdollisuus pähkäillä ties minkälaisten aiheiden parissa. Toisaalta jouduin myös miettimään, miten saan kaiken aikani riittämään jopa kolmen eri työn tekemiseen, puhumattakaan siitä, että ne kaikki sisältäisivät koneella istumista ja kirjoittamista. Sormeni, niskani ja selkäni ovat jo nyt tiukilla. Ainoa mahdollisuus olisi ollut vähentää sanelunpurun viikkotuntejani, minkä onnistumisesta en ollut aivan varma, vaikka työsopimukseni salliikin osa-aikaisuuden. Koska tuon uuden työn palkkaus olisi ollut suoriteperusteista, kuvittelin, että nopeana kirjoittana voisin saavuttaa siinä huikeitakin tuntitaksoja ja tällöin "päivätyöni" tuntien vähentäminen olisi ollut jopa taloudellisesti kannattavaa toimintaa.

Pian hakemuksen lähettämisen jälkeen sain sähköpostiin (roskapostilaatikkoon) lisäohjeet vaitiolovelvollisuussopimuksen sekä litterointinäytteen tekoa varten. Työnäytettä tehdessä tajusin kuitenkin lopulta, mihin olin laittamassa itseäni likoon. Ei se ollut sitä, mitä minä haluaisin tehdä. Tai ehkä se vaikutti vain liian työläältä: kyllähän nykyinenkin työni oli alkuun hidasta ja opittavaa oli yksinkertaisesti aivan valtavasti. Työnäytteessä en kuitenkaan päässyt täysin hyödyntämään sitä, missä olen hyvä eli nopeassa konekirjoituksessa ja tiedon prosessoinnissa sekä oikeinkirjoituksessa. Vetosin työnäytteen oheen liitettävässä kommenttiosiossa siihen, ettei käytössäni ollut litterointia huomattavasti edesauttavia teknisiä välineitä kuten jalkaohjainta, äänennopeuden säätelyä jne. Huomasin hyvin pian, että on aivan eri asia kirjoittaa puhtaaksi jo valmiiksi lausemuotoon kauniisti lausuttua tekstiä välimerkkeineen kuin täysin vapaata huonolaatuista keskustelua, jossa lauseet alkavat milloin mitenkin ja tuskin loppuvat koskaan. Lisäksi pyyntönä oli litteroida sanatarkasti kesken jääneitä sanoja ja äänteitä myöten. Ihan hirveää. Kyse oli todellakin enemmänkin kielitieteellisestä työstä kuin varsinaisesta sisällön välittämisestä.

Viisiminuuttisen näytteen purkamiseen kuluikin lopulta aivan tolkuttomasti aikaa. Tehtävän ohjeissa ohjeistettiin, että maksimisuoritusaika olisi tunti ja kun se minulla ylittyi, tuskastuin toden teolla. Olin jo vähällä heittää nauhoitteella vesilintua, mutta purin huulta ja pusersin tehtävän loppuun, koska olin päättänyt sen tehdä. Aavistelin, ettei tällä suorituksella olisi mitään asiaa päästä palkkalistoille. Ja jos työ tulisi olemaan aina yhtä tuskaista kuin tämä näyte, en sitä työtä edes haluaisi tehdä. Aloinkin jo toivoa, ettei minua kutsuttaisi haastatteluun.

Sen lisäksi, että kirjoitin työhakemuksen lopulta melkoisella kiireellä melkein kokeilumielessä (olin myöhästyä jumppatunnilta), työstin työnäytettä aamulla ennen iltavuoron tekoa (ja olin myöhästyä töistä!). Vaikka tiesin kyseessä olevan hieman erityyppinen työtehtävä, olin kuvitellut litterointitehtävän sujuvan kuin vettä vain. Hankalalta vaikuttanut työnäyte suututti minua niin, että koko sen jälkeisen työpäivän olin hyvin äkäinen ja stressin takia hartiani ja pääni olivat kipeät koko loppuviikon. Näytteen palauttamisen jälkeen ei pariin päivään alkanut kuulua haastattelupyyntöä ja pystyinkin jo jälleen hengittämään vapaasti.

Ihmetystäni on herättänyt myös ko. yrityksen ehdoton vaatimus saada haastatella hakijat henkilökohtaisesti pääkallopaikalla yrityksen kotikaupungissa, vaikka työtä voi ja saa tehdä täysin etätyönä, kuten olisi minun tapauksessani. Miksi tällaisessa tapauksessa on niin tärkeää tavata vasta potentiaalinen työntekijä? Tokihan hyvän työsuhteen kehittymisen nimissä etätyöntekijä on erittäin tervetullut tutustumaan työnantajansa tiloihin ja kollegoihinsa, mutta mielestäni tämä on tarpeen vasta sitten, kun työsopimus on allekirjoitettu. Ja jos haastatteluvaiheessa halutaan tutustua tuleviin työntekijöihin, niin eikö kaikki oleellinen välity puhelimitse? Naamanhan näkee vaikka valokuvasta, ja onko ulkonäöllä muka jotain merkitystä, jos työnkuvaan kuuluu lähinnä tietokoneen kanssa seurustelu?

Lopulta sähköpostiin (jälleen roskapostilaatikkoon) saapui viesti, että olen varasijalla haastateltavaksi. Luulisi kuitenkin, että jo haastatteluihin kutsuttujen joukosta löytyisi sopivan särmäkkäitä työntekijöitä, joten tämän työmahdollisuuden voinee jo haudata edesmenneiden ideoiden joukkoon.

Tästä kokemuksesta rikastuneena viimeisen viikon ajan olenkin tuntenut nykyisen työni yllättävän mukavaksi ja todella helpoksi. Oloni on ihmeellisen kevyt ja vapautunut. Ei ehkä ollut lainkaan huono ajatus hakea hieman erilaisiin töihin, vaikkei sinne sitten lopulta näemmä pääsekään. Arvostan jo saamaani työpaikkaa ihan eri silmällä nyt, kun pääsin testaamaan hieman toisenlaistakin työnkuvaa.