Edellisessä päivityksessä olin näemmä hieman innostunut valaisemaan sairauskertomusten rakennetta. Jotta työ ei olisi liian helppoa, lääkärit eivät läheskään aina noudata mainitsemiani "sääntöjä". En tiedä, kuinka tarkkaan lääketieteen opinnoissa käsitellään sairauskertomusten rakennetta tai edes merkitystä - voihan myös olla, että koko analyysini on täysin tuulesta temmattu. Tästäkin huolimatta uskon kuitenkin, että nuoret lääketieteen kandit saavat melko tarkkaa opastusta sanelujen sanelemiseen, sillä kokemukseni perustella heidän sanelunsa ovat kaikkein yksityiskohtaisimmat ja keskenään hyvin samankaltaisia. Yleisesti ottaen kaikkein tiiveimmät ja toisaalta villeimmät tekstit syntyvät kokeneiden ylilääkäreiden sanelemina.
Mikseivät kaikki sairauskertomussanelut sitten ole aina samanlaisia? Kuten mainittua, lääkärin ikä ja kokemus vaikuttavat suuresti asiaan, mutta myös persoonallisuuseroja löytyy. Perusrakenteesta poikkeamiseen tarvitaan näkemystä siitä, mikä on tärkeää. Yleensä vasta vuosien lääkärinä toimiminen tuo tarpeeksi vahvaa kokemusta. Toiset pitävät erikoistumisensakin jälkeen vielä hyvinkin tärkeänä toistaa jo moneen kertaan ilmikäyneitä asioita. Eroavaisuuksia selittää suurelta osin myös eri poliklinikoiden erilaiset käytännöt ja tarpeet. Sairauskertomukseen kun on tapana kirjoittaa yleensä vain hoitoon vaikuttavia seikkoja, ja näin ollen esimerkiksi ihotautien polilla ei ole tarpeen mainita potilaan kroonisesta suolistosairaudesta kuin korkeintaan lyhyesti. Samoiten syöpätautien polilla kiinnitetään paljon enemmän huomiota potilaan lähisuvun sairauksiin, koska syövät ovat usein perinnöllisiä. Sairaaloidenkin käytäntöjen välillä voi olla eroja, mutta koska monet erikoislääkärit tekevät töitä samanaikaisesti useammassa terveyslaitoksessa, tyyli muotoutuu melko yhtenäiseksi.
Mielestäni sairauskertomuksessa on mielenkiintoista sen lisäksi, että mitä sinne sanellaan, se, että miten asiat kerrotaan. Lääkäreiden saneluita voisikin kuvata välillä yhtä helpoiksi ymmärtää kuin samaisen ammattikunnan allekirjoituksia reseptilomakkeissa: siis täysin käsittämätöntä hepreaa sille, jolla ei ole mitään käsitystä, mistä on kyse. Kun joutuu kirjoittamaan saman allekirjoituksen tuhat kertaa vuodessa, ei liene ihme, että se muovautuu omanlaisekseen. Samoiten saneluista karsiutuu turhaa tavaraa, tulee tärkeämpää asiaa tilalle, sanat lyhenevät lyhenteiksi ja lauserakenteet tiivistyvät elliptisiksi. Lyhyissä lauseissa on myös se etu, että niitä voi toistaa lähes joka sanelussa - ja niin lääkärit usein tekevätkin. Lähes kaikilla lääkäreillä on omia "mantrojaan", joita he hokevat välillä tarpeettomastikin. Joku tykkää ilmoittaa joka "status"-kohtaan, että "yleistila kohtalainen, Zubrod 1 ennallaan", vaikka potilaalla olisi minkälaiset oireet tahansa.
Eiväthän lääkäreiden sanelut tietenkään siis hepreaa ole, vaan useimmiten latinaa ja jonkun verran myös englantia. Myös saksankielisiä nimiä vilahtelee aika ajoin varsinkin erilaisille testeille nimensä antaneiden tutkijoiden muodossa. Kaikesta saa heti paljon vaikeamman kuuloista, kun tavalliselle talliaisellekin tutut kehon osat luetellaan latinaksi. Useimmat latinalaisperäiset lääketieteen termit ovat kuitenkin saaneet vakiintuneen suomalaisen kirjoitus- ja ääntämisasun, joten käytännössä yksi asia voidaan ilmaista kolmessa eri muodossa: täysin latinaksi, täysin suomeksi tai suomalaistettuna latinana. Tästä esimerkkinä kaikille tuttu "paksusuoli", joka on latinaksi colon, mutta joka on suositeltavaa kirjoittaa suomalaisessa yhteydessä "koolon". "Nouseva paksusuoli" taasen on latinaksi colon ascendens mutta suomenlatinaksi "nouseva koolon", koska ascendensia ei ole tapana suomalaistaa (askendensiakin kyllä varmasti näkee). Oman lisänsä tuovat sitten tietenkin vierasperäiset lääkärit, jotka tuntuvat välillä kehittelevän omia versioitaan jo muutenkin omituisille suomenlatinalaisille termeille.
Uskoakseni kielivariantin valikointiin vaikuttaa pitkälti tottumus ja tyyli. Sama lääkäri voi sanella saman sisällön eri tavalla sairauskertomukseen kuin potilaalle lähetettävään kirjeeseen - ei liene vaikea arvata, kummassa käytetään lyhenteitä ja latinaa. Valinta ei kuitenkaan aina mielestäni ole kovin tietoista, sillä jopa peräkkäisissä lauseissa lääkäri saattaa käyttää samasta asiasta kahta eri nimitystä. Tämä tuo toki mukavaa vaihtelua kieleen, "värikkyyttä", mutta suomen kielen kirjoitusperinteisiin kuuluu se, että tieteellisissä asiateksteissä pyritään tarkkuuteen. Yhtenäisyyden välttämisen osalta lääkäreiden sanelut eivät aina täytäkään asiatekstin kriteereitä. Toisaalta voiko sitä heiltä vaatiakaan, kun eivät ole kielen vaan lääketieteen ammattilaisia ja tottuneet päivittäisessä työssään tietenkin käyttämään esimerkiksi sanaa "biopsia", vaikka samalle asialle on olemassa täysin käyttökelpoinen suomenkielinen sana "koepala".
Terminologian lisäksi lääketieteelliseen saneluun kuuluu oleellisesti tietyt lauserakenteet, jotka eivät myöskään menisi sellaisenaan läpi kielitieteisiin perehtyneeltä asiatekstin oikolukijalla. Koska kyseessä on aina sama potilas ja hänen oireensa, voidaan ajan ja vaivan säästämiseksi tietyssä määrin normaaliin kertovaan tekstiin kuuluvia viittaussuhteita jättää pois. Yleensä siis riittää, kun kulloinkin käsiteltävä objekti, lauseen subjekti mainitaan ensimmäiseksi ja sitten vain lisätään pilkuilla tai jopa uusilla lauseilla, mitä tästä kyseisestä henkilöstä tai ruumiinosasta sanotaan, siis:
"Potilas on 86-vuotias monisairas nainen, havaitsi itse kyhmyn vasemmassa rinnassaan. Hakeutui tutkimuksiin terveyskeskukseen. Mammografia 5/2013, jossa todettiin kasvainmuutos. Todettiin gradus I duktaalinen invasiivinen mamma-ca. 8/2013 tehtiin vatsan ultraäänitutkimus, jossa todettiin maksassa metastaasimuutokset."
Kuten yllä olevasta kuvitteellisesta tekstipätkästäkin voi havaita, sairauskertomukset sanellaan passiivimuodossa. Lääkärit viittaavat itseensä lähes aina "allekirjoittaneena", joitakin poikkeuksiakin on, mutta ne ovat varmaankin lipsahduksia. Ymmärrän etäännyttämisen, sillä lääkäri on potilasta hoitaessaan tietyssä roolissa, joka vain toteaa, mitä on aiemmin tapahtunut, mikä on nykytila ja mitä jatkossa tehdään. Joissakin toimenpidekertomuksissa voi toki kuullostaa oudolta, kun lääkäri sanelee "edetään skoopilla duodenumiin ja nähdään siellä...", vaikka lääkäri itse henkilökohtaisesti olisikin sitä skooppia sinne pohjukaissuoleen työntämässä. Tässäkään tilanteessa lääkäri ei kuitenkaan toimi yksin vaan aina vähintään avustavan sairaanhoitajan ja mahdollisesti muiden lääkäreiden kanssa.
Tässä olikin jo muutama yleinen mielenkiintoinen piirre sairauskertomusteksteistä. Mutta ettei tämä päivitys aivan paisuisi mahdottomaksi, taidan jatkaa aihetta seuraavassa tekstissä, jossa voisin käsitellä lääkäreiden saneluita vielä hieman tarkemmin henkilökohtaisen variaation kannalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti