En ole ala-asteiän jälkeen ollut mitenkään erityisen innokas lukemaan kirjoja vapaa-ajalla. Siitä kertoo myös se tosiasia, että kävin alkuvuodesta vihdoin uusimassa kaupunginkirjaston kirjastokorttini - entinen kun oli jo lähes 20 vuotta vanha enkä muista milloin olin käyttänyt sitä viimeksi! Vapaaehtoisesti olen lukenut kirjoja vuositasolla vain muutamia ja haalinut satunnaisotannalla niitä matkoilta, paikallisesta kirjakaupasta tai yliopiston kirjastosta.
Täysin lukemattahan ei yksikään lukutaitoinen ja elämänsyrjässä kiinni oleva näkökykyinen suomalainen ole päivääkään. Olen monesti puolustellut (vapaa-ajan) lukemattomuuttani sillä, ettei aika ja voimat
enää riitä kaunokirjallisuuden lukemiseen, kun päivät pitkät on
sihraillut koulukirjoja ja muita asiatekstejä. Tämä pitääkin osittain paikkansa. Yliopistossa kaunokirjallisuuteen riitti aikaa vain, jos se oli vieraskielistä ja kuului pakollisiin opintosuorituksiin. Nykyäänkään en mielelläni rasittaisi silmiäni yhtään sen enempää kuin mitä töissä on pakko.
Toinen yhtä pätevä syy lukemattomuuteen on varmaankin se, etten löydä mieleistä lukemista. Vieraskielinen kaunokirjallisuus lannisti minut, kun sen saatavuus on täällä periferiassa hieman rajallista ja ulkomailtakin ostetut kirjat ovat olleet vain hakuammuntaa. Olen hoksannut, että kaunokirjallisuudessa minua myös häiritsee sen fiktiivisyys. Kirjan pitää olla todella taidokkaasti kirjoitettu, että voin niellä sen sisältämän kuviteellisen tarinan viihteenä. En halua lukea kirjoja vain tappaakseni aikaa (tyhjänpäivisiä tarinoita on TV pullollaan), vaan oppiakseni jotain tai kokeakseni jotain järisyttävää.
Kolmas syy lukemattomuuteen voisi piillä siinä, että olen nykyään aika hidas lukemaan. Opiskelujen aikana piti oppia lukemaan isoja tekstimassoja ja hahmottamaan kokonaiskuva turhat yksityiskohdat karsimalla. Tämä on tietenkin huono taktiikka kaunokirjallisuutta ajatellen, sillä siinä kirjan hienous syntyy nimenomaan sävyistä, rytmistä ja jokaisen lauseen tuomasta tunteesta. Toisaalta luen joskus liiankin tarkkaan - mikä myös johtuu opintotaustastani - mutta keskittyen lähinnä lauserakenteeseen ja yksittäisiin sanavalintoihin. Käännöskirjallisuutta lukiessani en voi välttyä ajattelemasta lauseen alkuperäistä muotoa ja sitä, onkohan kääntäjä nyt varmasti ymmärtänyt tekstin oikein ja harkinnut sanansa tarkkaan (kääntäjä on vain ihminen).
Alkuvuonna juoksuharrastus antoi lisävirtaa ja uuden suunnan elämälleni. Tajusin, että jos mielenlaatuni ei kestä lukea fiktiota, ei minun ole pakko lukea sitä! Kirjasto on täynnä asiakirjallisuutta!
Niinpä marssin rohkeasti kirjaston aikuistenosastolle ensimmäistä kertaa vuosiin ja etsin hyllyn, jossa oli minua sillä hetkellä eniten kiinnostavaa harrastusta koskevaa kirjallisuutta. Enpä arvannut, millaiselle matkalle kolme ensimmäistä juoksuharjoittelua ja -tekniikkaa käsittelevää kirjaa minut olivat viemässä. Valkkasin hyllystä samantien kolme maratonille ja kestävyysjuoksuun ohjaavaa opasta ja luin ne (omalle normitahdilleni epätyypillisen) nopeasti muutamassa viikossa. Kirjat eivät sinänsä sisältäneet järin paljon uutta tai tuoreempaa tietoa internetin ihmemaailmaan verrattuna, mutta kiinnostivat silti samanhenkisyytensä ja käytännön ammattilaisvinkkiensä ansiosta. Samalla sain lisäpontta itsenäiseen harjoitteluun keväällä koittavaa puolimaratonia varten.
Kun olin nämä toisiaan toistavat harjoitteluoppaat lukaissut, sattui käteeni seuraavalla kerralla samaisesta hyllystä juoksijan henkistä valmentautumista käsittelevä filosofissävytteisempi kirja. Kirja opetti zeniläistä elämänasennetta juoksijan näkökulmasta sisältäen mietiskely- ja juoksuharjoitusohjeita. Opin muun muassa, että "mikään asia ei itsessään ole
hyvä tai paha, vaan asennoituminen siihen ratkaisee". Toisin sanoen juoksijan on esimerkiksi turha itkeä huonoa säätä, sillä siihen ei voi vaikuttaa, mutta säähän asennoitumiseen voi (sadekeli voikin olla mukavan raikas kokemus, kunhan pukeutuu oikein). Kirja opasti myös mindfullnesiin ja mietiskelyyn - niin juoksun aikana kuin erikseen tehtävinä mediaatioharjoituksina. Kyse on hetkeen keskittymisestä ja muun sulkemisesta pois, jolloin asiat selkiytyvät ja esimerkiksi juoksemisesta tulee nautinollisempaa ja jopa kivut katoavat. Zeniläisen näkemyksen mukaan "jokainen hetki on
aina uusi, ohimenevä, eikä se toistu koskaan täysin samanlaisena". Elämästä on osattava nauttia sellaisenaan, sillä se on ainutlaatuista.
Zeniläisistä ajatuksista sain hetken mielenrauhaa kesän tunnepyörteissä, joten halusin lukea ajattelun voimasta enemmän. Hieman naureskellen juuri palautettujen kirjojen hyllystä nappasin seuraavaksi kirjan, joka opasti täysin vakavissaan eroon ajattelusta. Kirjailija väitti, että ajattelusta oli pyrittävä kaikin keinoin eroon, sillä se tuottaa vain onnettomuutta ja estää menestystä
elämäsaä.Väitteet ajattelun paheellisuudesta olivat täysin allekirjoitettavissa, keinoja en kuitenkaan lähtisi soveltamaan omaan elämääni. Hieman epäselväksi jäikin, oliko kirjailija tosissaan väittämiensä kanssa, toisaalta hän vakuutteli, että ironia ja ironinen kirjallisuus on kaikein pahinta, mitä maa päällään kantaa ja siitäkin olisi päästävä eroon. No, viihdyttävä kirja joka tapauksessa.
Seuraavaksi uskaltauduinkin sitten jo suoraan filosofian hyllylle. Sieltäkin poimin samalta kättelyltä kerrallaan kolme kirjaa, mikä oli virhe, sillä ne osoittautuivatkin hieman hidaslukuisemmiksi. Onneksi lainoja voi uusia.
Ensimmäinen näistä käsitteli nykyaikaista länsimäistä yhteiskuntaa, jossa kansalaisista on tullut ikään kuin isoja vauvoja, joita valtio paapoo alusta loppuun asti, ja jossa omaa
ajattelua ja itsenäisyyttä ei tueta, rahat nyhdetään asioilla joita emme
tarvitse, sillä emme tunne itseämme emmekä osaa hillitä itseämme. Brittiläisen kirjailijan mukaan aitoon aikuisuuteen kuuluu itsemääräämisoikeus, itsehillintä
ja harkintakyky; mutta nykyään vingutaan, mangutaan ja syytetään olematonta
mamitodellisuutta (valtiota?) ihan kaikesta eikä oteta vastuuta omista
tekemisistä, olemisesta ja elämisestä. Kirja antoi siis mielenkiintoisen näkökulman omaankin elämääni.
Toinen filosofishenkisistä kirjoista oli suomalaisen keski-ikäisen naisihmisen kirjoittama. Se sisälsi hyvän peruskattauksen eri filosofian koulukuntien näkymyksistä elämän tarkoituksesta ja pyrki todistamaan sitä ajatusta, että hyvä elämä syntyy kultaisella keskitiellä elämisestä. Ei lainkaan hullumpi ajatus, kirja itsessään vain oli välillä hieman puuduttava.
Kolmannen filosofiakirjan kohdalla kisakuntoni loppuikin sitten jo täysin kesken. Kirja käsitteli otsikkonsa ja takakansiteksinsä perusteella ajattelevan ihmisen vastuuta ja intellektuellien roolia yhteiskunnassa. Kolmannelle lainauskaudelle venyneessä kirjassa pääsin etenemään vasta hankalalukuisten alkusanojen läpi, kun totesin, ettei tämän kirjan lukeminen ehkä antaisi minulle hakemaani lukukokemusta. Olin armollinen itselleni ja jätin kirjan kesken.
Lähes puolen vuoden tauon jälkeen päätin palata takaisin urheiluaiheisten kirjojen pariin. Jälleen uuden harrastuksen innoittamana tutkailin tällä kerralla innoissani nyrkkeilykirjallisuutta, joka löytyikin hieman yllättäen voimailu-hyllystä. Nyrkkeily ei mielestäni ole laji, jota voisi hirveästi opiskella kirjoista, eikä tarvitsekaan, joten tekniikkakirjat sivuutin täysin (ei niitä montaa kyllä edes ollut). Olin jo melkein luopua toivosta saada jotain lainattavaa, kun silmiini osui tuttu nimi. Nyt kesken on Suomen parhaan naisnyrkkeilijän elämästä kertova kirja. Kirja on edennyt hurjaa vauhtia, sillä alussa olevat lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat todella mielenkiintoista luettavaa. Tässä naisessa on rautaa. Kunhan tuon saan luettua, käyn varmaankin ihan ostamassa samaisen nyrkkeilijän juuri julkaistun uuden kirjan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti