Takaisinko asiakaspalvelun pariin

Mistähän sekin johtuu, että ihmisistä jää vahvempi muistijälki kuin asioista. Voin työskennellä kiperienkin asiaongelmien kanssa ja unohtaa ne tyystin parissa päivässä ilman, että ne jäisivät painamaan mieltä. Tästä esimerkkinä joku haastava käännös, jokin sanavalinta, jota pohdin aikani, teen ratkasuni ja sitten unohdan koko asian. Mutta annas, kun kohtaan työssä tai vapaa-ajan elämässä jonkun haasteellisen ihmisen, niin hänen sanansa, eleensä ja käytöksensä jää kummittelemaan pitkäksikin aikaa, jopa vuosiksi. Näin käy jopa sellaisissa ihmiskontakteissa, jotka eivät aiheuta mitään negatiivisia tunteita vaan sujuvat täysin kitkattomasti. En tiedä, liittyykö tämä jotenkin siihen, että olen aina ollut hyvä oppimaan kuullun perusteella ja erilaiset äänet ja äänensävyt, sanat ja lauseet ovat tärkeä osa sitä, miten maailmaa hahmotan.

Tätä taustaa vasten ajatellen minun on vaikea kuvitella itseäni kasvotusten tai varsinkaan puhelimitse tapahtuvaan asiakaspalvelutyöhön. Olen siihen täysin kykenevä, osaanhan kuunnella ja puhua, mutta tiedän kokemuksesta, että on henkisesti erittäin raskasta vatvoa vielä päiviä myöhemmin sitä, mitä joku ihminen on puolitosissaan sivulauseessa maininnut. Saatan usein miettiä jopa yksittäisiä sanavalintoja. Hassuintahan siinä on se, että itse tapahtumahetkellä osaan kyllä elää hetkessä ja keskittyä asiaan, selviän vaikeistakin tilanteista, mutta sivukorvalla kuitenkin kuuntelen tarkkaan ja painan mieleeni jokaisen mahdollisen ja mahdottoman tarpeettomankin yksityiskohdan, jotka sitten pulpahtavat mieleeni hiljaisilla hetkillä.

Tapahtumia seuraavat illat ja yöt ovat yleensä vaikeimpia. Mitä haastavammasta, yllättävästä tai stressaavammasta tilanteesta on ollut kyse, sitä pidempään saatan illalla pyöriä sängyssä toistaen mielessäni tapahtumien kulkua. Usein yritän keksiä mielessäni, miten olisin selvinnyt tilanteesta vieläkin sujuvammin, eli mitä olisin itse voinut sanoa nasevasti sen sijaan, mitä sanoin tai jätin sanomatta. Joskus keskityn pohtimaan vain toisen osapuolen sanomisia ja sitä, mitä hän sillä rivien välissä yritti kertoa. Aivan turhaa touhua, mutta en voi sille mitään.

Olen kuitenkin selvinnyt haastavista kasvotusten tapahtuvista asiakaspalvelutöistä useamman kuukauden ajan, kun olin pari vuotta sitten kesällä Disneylandissa töissä. Se oli rankkaa jo vieraan kielenkin takia, mutta yllättävän antoisaa. Työhön tottuminen vei aikansa, mutta lopulta osasin kääntää negatiiviset ajatukset (enimmäkseen) syrjään ja nauttia niistä hyvistä asiakaskohtaamisista, joita päivän mittaan kuitenkin kertyi enemmän kuin niitä negatiivisia. Jo pelkkä hymyilevän asiakkaan näkeminen toi itsellekin paremman mielen. Kuten monessa muussakin työssä, Disneylandissa pärjäsi, kun otti selkeän työroolin. Siinä auttoi vahvasti myös ulkoisen habituksen muuttaminen: olinhan pukeutuneena cowboyksi, joten pystyin myös käyttäytymään kuin cowboy eikä minun tarvinnut olla oma itseni. Oman perusluonteeni perusteella en uskaltaisi / välittäisi mennä käskyttämään muita ihmisiä, mutta cowboy-hattu päässä saatoin hyvinkin mennä esimerkiksi nyppäämään tupakan jonossa polttavan asiakkaan huulilta.

Ei kannata hakea työtä, jota ei alun alkaenkaan usko voivansa tehdä. Kilpailu on yksinkertaisesti liian kovaa, ja jos en itsekään usko itseeni, ei rekrytoijakaan voi minua uskoa. Siksi yritän psyykata itseäni hyväksymään asiakaspalvelutyön hyvine ja huonoine puolineen. Eihän se nyt niin kamalaa voi olla, koska arkikokemuskin on sen todistanut, että tuolla kaikenlaisten tiskien toisella puolella työskentelee jos jonkinlaista ihmistyyppiä.