Muovilätyn perässä

Mikä on se urheilulaji, joka tekee tavallisista kävelylenkeistä turhia, saa ihmisen matkaamaan vaikka toiselle puolen Suomea ja herättää harrastajassaan  kaikenlaisia tunteita taivaan ja maan väliltä? Kyseisen lajin harrastaminen on pääasiassa ilmaista ja todella yksinkertaista, mutta siihen saa silti upotettua paljon rahaa, aikaa ja vaivaa, kun lähdetään oikein hifistelemään - aivan kuten kaikissa muissakin mahtavissa lajeissa!

No sehän on frisbeegolf.

Tutustuin lajiin hieman jo viime kesänä, mutta vasta nyt tänä keväänä ostin ensimmäiset omat kiekot. Sittemmin kiekkokassiin on kertynyt lisää kiekkoja tarkkaan ja vähemmän tarkkaan valittuna sekä joitakin löytökiekkoja, yhteensä kymmenkunta. Aluksi kiekot kulkivat mukana yksinkertaisessa kangaskassissa, jonka hajottua sitten hetken Alkon kangaskassissa ja lopulta ostin ihan asiaankuuluvan kiekkolaukun. Laukussa piti olla joku twisti, joten valitsin tietenkin perinteisen mustan sisään mintunvihreän laukun. Laukkuun ei mahdu kymmentä enempää kiekkoa, en tarvitsekaan useampaa kiekkoa, mutta lähinnä isoissa kiekkolaukuissa ja -repuissa ärsyttää niiden paino. Hartiani ovat kovilla jo ilmankin, että kanniskelisin 10 kg ylimääräistä roinaa pitkin metsiä.

Aluksi tuntui että roikuin poikien mukana radalla vain saadakseni raitista ilmaa ja hieman jotain uutta lajikokemusta. Kiekon heittämisessä ei ollut minkäänlaista tolkkua, kunhan viskeli jonnekin päin, ja useimmiten kiekot eivät lähteneet yhtään sinne minne piti. Heittoni olivat myös järkyttävän lyhyitä - varsinkin kun niitä vertasi miesten heittoihin. Väylät kun ovat vähintään 60-metrisiä (enimmillään jopa 150-200 metriä), niin sellaisia nyhveröitä 10-metrisiä heittoja sai heittää jo aika monta kertaa ennen pääsi korin luokse. Ahkeran treenaamisen jälkeen, tai voiko tuota nyt treenaamiseksi kutsua, joten sanotaan vaikka lajin harrastamisen jälkeen, heittoni ovat pidentyneet moninkertaisiksi ja kiekko pysyy hallussa jo niin hyvin, että saan kiekon kiertämään kohteeseen esteidenkin ohitse.

Kaikkiaan viimeisen puolen vuoden aikana olen käynyt pelaamassa frisbeegolfia kymmenkunnalla eri radalla yhteensä 48 kertaa. Radat ovat useimmiten 9- tai 18-väyläisiä ja joskus pelaamme saman radan parikin kertaa putkeen yhdellä pelikerralla. Lyhyemmät radat kiertää noin puolessa tunnissa (2-3 km), 18-väyläiseen (5-6 km) menee helposti parikin tuntia. Siitäpä voikin sitten laskea, kuinka paljon tunneissa ja kilometreissä luontomatkailua on kiekon kanssa tullut harrastettua. Pisteitä (eli heitettyjä heittoja) rupesin kierroksilta laskemaan vasta noin kuukausi sitten, kun huomasin viimein jonkinlaista kehitystä tapahtuneen. Pisteiden lasku tuo peliin oman suloisan-katkeran ulottuvuutensa. Koska en voi kilpailla miespuolisia pelikumppaneita vastaan heidän ollessa ylivoimaisia, itsensä voittaminen on keino haastaa itseä. Piste pisteeltä kohti uusia ennätyksiä.

Edelleen frisbeegolfissa viehättävät samat asiat kuin puoli vuotta sitten: raitis ilma, uusiin ratoihin tutustuminen ja peliseura. Yksinään en rataa lähtisi kiertämään, niin vakavassa koukussa ei vielä olla. Välillä lajiin on pitänyt ottaa taukoakin, kun tunteet tuppaavat radalla kuumenemaan. Omat huonot suoritukset ottavat päähän ja pelikaverille tulee tiuskittua. Frisbeegolf niin kuin kaikki muutkin tekniikkalajit ovat vahvasti keskittymislajeja ja tärkein menestymisen salaisuus on säilyttää itsehillintä. Se ei aina onnistu.

Lajin harrastajat ovat ylivoimaisesti enimmäkseen miehiä, vaikka kyllä radoilla naisiakin näkee. Mutta naiset ovat lähinnä seuraa pitämässä, kaikilla ei ole aina edes yhtä kiekkoa heitettävänään. Vaan onhan noissa miehissäkin monentasoista porukkaa. Tämä laji kun sopii niin alkuillan pussikaljoittelupeliksi kuin totiseksi kamppailuksi ammattilaistasolla. Kaiken järjen mukaan miesvaltaisessa frisbeegolfissa olisi naisella oiva menestymisen rako, kunhan vaan jaksaa pörrätä tuolla äijäporukoissa ja lonkottaa sen kiekon perässä, naisten sarjoissa kun on ainakin pienemmissä piireissä kovin vähän kilpailua.