Joulunpyhien aikana kokoonnuimme perheeni kanssa jälleen useaan otteeseen juhlapöydän ääreen. Koska en ole hirveän tiiviisti perheeni yhteyksissä, oli mukava kuulla muidenkin kuulumisia ja puhe olikin kai kunkin läsnäolijan nykyisistä tekemisistä. Yllättäen isäni esitti minulle hieman yllättävän kysymyksen. Hän uteli, vieläkö pitkään meinaan työskennellä nykyisessä työpaikassani.
En tiennyt, että minulla olisi mitään syytä edes harkita työpaikan vaihtoa.
Tottahan on, että olen koko aikuisikäni ollut jatkuvassa pyörityksessä, eikä ensimmäinen vakituinen työsuhteenikaan loppupelissä ollut kovinkaan pitkäaikainen. Nopeat muutokset ja rimpuilu niin opiskelu- kuin työelämässä eivät kuitenkaan yleensä ole lähtökohtaisesti olleet minusta itsestäni riippuvaisia. Jos työt loppuvat, niin tokihan otan vastaan uuden työn. Samoin olen lähtenyt töihin ulkomaita myöten, koska opiskeluni ovat niin vaatineet.
Vakaa pyrkimykseni on kyllä säilyttää nykyinen työpaikkani mahdollisimman pitkään. Tai ainakin niin kauan kuin minusta hyvältä tuntuu tai jotain aivan järisyttävää tulee vastaan. Näköpiirissä ei tällä hetkellä ole mitään muuta, sillä en aktiivisesti edes etsi mitään. Ehkä vanhempani näkevät minut edelleen kielenkääntäjänä, eivätkä ymmärrä miksi tekisin jotain muuta työtä - sitä haluaisin itsekin nähdä olevani. Mutta karu totuus vain on, että tulevaisuudessakin teen käännöksiä todennäköisesti vain sivutyönäni, silloin kun niitä sattuu tulemaan: jälleen minusta riippumaton seikka. Ainahan voisin asian eteen enemmän tehdä, mutta tällä hetkellä en sitä halua. En halua suunnitella elämääni tällä hetkellä, korkeintaan haaveilla etäisesti. Itse asiassa jo pari vuotta olen antanut asioiden vain tapahtua, ja onhan niitä tapahtunutkin. Kukapa siis tietää, mitä seuraavat viisi vuotta tuovat tullessaan?
Itsensä puhtaasti pelkästään kääntäjäksi luokitteleminen voisi olla sekä mukavaa että kohtalokasta. Vaikka kääntämisestä pidänkin itselleni erittäin sopivana työnkuvana ja voisin viihtyä siinä ammatissa täysipäiväisesti, nykypäivänä ei toinna olla liian nirso. Mieluummin olen taloudellisesti pärjäävä viestinnän moniammattilainen kuin työtön asiakirjakääntäjä. Olen ylpeä ammattitaidostani ja haluan hyödyntää sitä jatkossakin, mutta tärkeämpää mielestäni elämässä on löytää tasapaino itsensä ja työn välillä.
Yksioikoinen ammatti-identiteetti olisi toki siinäkin mielessä helpompaa, ettei tarvitsisi selitellä monin lauseenkääntein ihmisille, mitä tekee työkseen. Suomalaisille työ, ammatti ja koulutus ovat kohtuullisen tärkeitä elämänlaadun mittareita, mutta harva loppupelissä ymmärtää niiden eron saatika niiden moninaisia ulottuvuuksia. Lyhyin vastaus työuteluihin kuuluisi omalla kohdallani siis jotakuinkin näin: olen ammatiltani tekstinkäsittelijä, teen työskeni sanelunpurkua ja sivutyönäni käännöksiä, mutta olen koulutukseltani kääntäjä-tulkki. Moni tippuu kyydistä jo siinä vaiheessa kun sanon puolenkin sanan jotain saneluista. Eikö vain olisikin helpompaa vain sanoa olevansa vaikkapa poliisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti