Työpaikkaraivo

Yleistä ärsytystä työporukkani kesken on viime aikoina aiheuttaneet meluhaitat, jotka ovat väistämättömiä, kun työskennellään avokonttorissa. Tasaisen taustahälyn ymmärtää ja kestää, mutta pahimmat häiriöt johtuvat ihan vain parista ihmisestä - he tuntuvat olevan täysin tietämättömiä kovan laatuisesta äänestään ja siksi erittäin epäkohteliaita meitä kohtaan, jotka tekevät työtä korvillaan ja tarvitsemme hiljaista työympäristöä. Heidän työhönsä taasen kuuluu välillä puhua asiakkaille puhelimessa, mutta eikö sen voisi tehdä hiljaisemmin? Ärsyttävää tuommoinen muiden ihmisten kunnioittamisen puute.

Äänenkäyttö ei ole ainoa asia, joka saa veren kiehahtamaan ja niskalihakset jännittymään. Useimmiten pyrin vaimentamaan päässäni kirkuvan fasistin, mutta en voi sille mitään, että työpaikalla minua tuppaa ärsyttämään lähes kaikki inhimillinen toiminta:

- Hissin käyttö yhden! vaivaisen porrasvälin takia. Paasaava terveysintoilija minussa herää varsinkin siinä vaiheessa, kun näen hissiin puikahtavan tietenkin juuri sellaisten ihmisten, jotka sitä vähiten tarvitsisivat eli koko talon lihavimmat ihmiset. Huh huh, kyllä on ihminen laiska. Edes neljän kerroksen kulkeminen (rakennuksessamme ei ole sen enempää kerroksia) ei ole syy käyttää hissiä. Raskaat kantamukset tai esim. siivoojan siivouskärry ovat syy käyttää hissiä, eivät ylipaino tai huono kunto. Ärsyttävää, kun ihmiset eivät tajua porraskävelyn todellista arvoa! Portaat eivät ole este ja haaste vaan arvokas osa jokapäiväistä elämää ja hyvinvointia. Itse käyn juoksemassa portaita tauoilla ihan huvikseni, jotta saan vähän verta liikkeelle.

- Einesruokien syönti lounaalla. Olen oppinut jo hyväksymään muiden vapaaehtoisen halun (ihminen ei tarvitse tuollaista ruokaa, joten kyseessä lienee jokin outo fetissi) syödä roskaa, mutta en voi sietää siitä syntyvää aivan kauheaa löyhkää! Voi että on ärsyttävää, kun ihmiset eivät ota ruokavalinnoillaan huomioon muita kanssasyöjiä! Varsinkin mausteiset pikanuudelit aiheuttavat puolen päivän (ei vaan aamupäivällä heti klo 10 jälkeen, mikä aika se nyt edes on syödä lounasta?) aikoihin minulle sairaan olon läpitunkevalla lemulla. Välillä muiden jopa itse tehdytkin ruoat ottavat päähän, jos ne koostuvat enimmäkseen vain litisevän nihkeästä makaronista, jota pitää tietenkin mauskuttaa hirveää tahtia kitusiin. Eräänkin nuoren miehen syömätavoille puistelen usein päätäni ja yritän sulkea korvani ja silmäni - hän hotkii ruokansa ehtiäkseen mahdollisimman pian tupakalle.

- Tupakalla ramppaaminen. Tupakasta puheen ollen minua ei niinkään kiinnosta kunkin henkilökohtaisen työajan käyttö, vaan jälleen ne hajuhaitat! Onpa herkullista käydä itse lounastauolla, kun kahvihuoneeseen juostaan tupakalta löyhkäävät ulkovaatteet päällä - hyi. Samoiten, ihan tosi, tupakkapaikka on syystäkin kaukana ulko-ovesta. Töihin tullessa ja sieltä lähtiessä en halua kulkea savupilven läpi. 

- Saikuttaminen ynnä muu sairastelu. Kahvitauolla vertaillaan, kenelle on määrätty vahvimmat tropit, kuka on käynyt viimeksi hieronnassa ja fysioterapeutilla, kun pää ei enää kääntynyt lihasjumien takia. Hajonnut selkä ja päänsärky ovat työyhteisössäni enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Eivätkö nämä (nuoret!) ihmiset oikeasti osaa pitää huolta itsestään muutoin kuin ramppaamalla lääkärissä? Kyllä minua ainakin hävettäisi syödä vanhuksille tarkoitettuja särkylääkkeitä jo alle 30-vuotiaana.

- Herkkujen syönti työaikana. Tähän ei voi muuta sanoa kuin että herran tähden nyt, aikuiset ihmiset. Eihän karkkipussi/suklaapatukka ole mikään eväs! Ei ainakaan jokapäiväiseen käyttöön. Lisäksi kaikki koko porukalle jaettavat karkkirasiat, keksipaketit ym. synttäri- tai lomallelähtökakkukestit kannattaisi ihan täysin unohtaa. Voi kuinka ajattelematonta on tarjota työkavereilleen roskaherkkuja, joita nämä joutuvat sitten tiukkaa dieettiään uhaten väkipakolla syömään, sillä eiväthän he selkeästikään halua niitä syödä, kun eivät ole sellaisia itse töihin tuoneet. Ja jos jotain välttämättä haluaa tarjota, niin onko liikaa vaadittua, että leipoisit sitten ihan itse ihan oikeista raaka-aineista sen hikisen kaupan pullapitkon sijaan?

Vaikka liioittelenkin nyt tässä hieman raivoni määrää ja laatua, en oikein tiedä, voinko enää pitkään tehdä töitä sellaisessa työympäristössä, jossa on myös muita ihmisiä. Onnekseni sain kuin sattuman kaupalla yhteydenoton Luxemburgissa samaan aikaan harjoittelussa olleelta espanjalaiselta harkkarilta, jolla oli tarjolta minulle käännöstöitä. Tartuin tarjoukseen ja nyt odotellaan ison verkkokauppaan liittyvän käännösprojektin alkua. Pääsen tekemään omaan tahtiini sitä, mistä tykkään ja ihan yksin omassa rauhassa ilman eineslasagnen tuoksua ja naurunkikatusta taustalla.