Tiistaina meillä oli työpaikan tarjoama mahdollisuus käydä
kokeilemassa uutta hehkutettua lajia crossfittiä paikallisella
kuntosalilla. Tiesin lajista jo aika paljon, eikä näytetunti sinänsä
mitään yllätyksiä tuonutkaan. Liikkeet ovat yksinkertaisia, mutta lajin
raakuus perustuu pitkälti nopeuteen, jonka jokainen määrittää itse oman
tahtotilan ja tavoitteiden mukaan. Pahimmillaan urheilijasta tulee itsensä pahin piiskaaja, vaikka paikalla yleensä on myös ohjaaja antamassa käskyjä.
Jotain uutta kuitenkin opin
tunnilla - nimittäin itsestäni. Innostuin mahdollisuudesta ihan tosissani, sillä tykkään treenata kovaa. Selvisin tunnin haasteista erinomaisesti. Valitettavasti liiallinen innostus kostautui
jälkikäteen. Nyt jo kolmatta päivää kestänyt aivan
käsittämätön kropan lukkotilanne alkaa rassata henkistä kanttia. Niin
käsivarret, yläselkä, hartiat, niska ja etureidet ovat tällä hetkellä
kipeämmät kuin aikoihin - tai ehkä koskaan. En muista, että käsien
suoristaminen olisi ikinä tuottanut näin paljon tuskaa.
Toisaalta en ole koskaan ennen vetänyt leukoja (tai siis yrittänyt
vetää) niin paljon kuin tiistaina. Ymmärsin, että ylävartaloni lihakset
eivät pysy kunnossa pelkällä krooliuinnilla. On siis tarpeen tehdä
pieniä muutoksia kuntoilutottumuksiin.
Voi olla, että pahensin tilannettani menemällä heti keskiviikkoaamuna
uimaan. Käsikipujen vuoksi en meinannut saada edes uimapukua vedettyä
päälleni, eikä uinti ole koskaan sattunut niin paljon, mutta
sinnikkäästi vedin lähes tavanomaisen uintilenkkini,
tosin hitaammin. Tajusin pian kuitenkin tehneeni virheen, kun
jo illalla jumiutuneiden käsien lisäksi myös reidet alkoivat mennä
jumiin. Lopulta jouduin jättämään pari jumppatuntia väliin, koska en
yksinkertaisesti pysty koukistamaan polviani. Käveleminen
on tönkköä, portaiden kiipeäminen vaikeaa ja portaiden alasmeno lähes
mahdotonta. En saa takkia pois päältä. Pienet lihaskivut eivät mielestäni ole syy jättää liikkumatta, mutta nyt olen joutunut taipumaan
periaatteistani. Eniten ärsyttää ehkä se, etten ole palautunut
tavanomaista
tahtia ja suunnitellut liikuntakerrat on joutunut jättämään välistä. Pelottaa, että kun viikonlopulle luvatut lauhemmat kelit
vihdoin sallisivat hiihtämään lähdön, käteni eivät sitä sallikaan! Töissä olen kuitenkin käynyt pyörällä, siitä en luovu kuin
pakon edessä, pieni kipu ei haittaa. Näillä pakkaskeleillä
polkeminen ei muutenkaan ole mitään herkkua.
Kylmä ilma ei pahemmin haittaa pyöräilyä muuten, kuin että hirveä
hiki tulee aina paksujen talvivaatteiden takia ja että työmatkaan menee
paljon enemmän aikaa, kun pyörä jäätyy. Pakkaset eivät siis
oikeastaan haittaa elämääni mitenkään, kun hiihtämään ei
pääsisi kuitenkaan. Harmittaa jo valmiiksi, että hiihtokausi jää tänä
talvena lyhyeksi, jos se pääsisi edes alkamaan. Joitain latuja
lähialueilla on hiihdettävässä kunnossa ja ainahan voisi mennä lykkimään
avohangelle tai lähilammen tai järven jäälle.
Aikataulut eivät vain ole antaneet periksi lähteä suksimaan
etäälle eikä tuo 20 asteen pakkanenkaan kovin houkuttele.
Hiihdon sijaan
jalat vetäväisivätkin nyt siis juoksemaan. Valitettavasti olen
joutunut myös juoksusta pitämään viime viikkoina taukoa, sillä
epäilen nilkassani olevan rasitusvamman. Lisäksi jalkalihakset
kipeytyvät talvella ihan eri tavalla, kun joutuu tiedostamattaan
varomaan jokaista askelta liukkauden takia. Askel on käynyt
varovaiseksi, mikä vaikuttaa juoksuasentoon, vauhtiin jne. Talvijuoksukenkiin
en kuitenkaan tässä vaiheessa ajatellut panostaa, kohtahan se kesäkin
jo on ja juuri ostin uudet monot...
Lihassäryn lamauttamana olen ehtinyt mietiskelemään myös tulevaa
liikkumista. Suunnittelen vakavissani laativani kevääksi treeniohjelman juoksemista varten. Tavoitteena olisi toukokuussa
järjestettävä paikallinen maratontapahtuma, jossa ihan realistisena
vaihtoehtona itselleni pidän puolimaratonin juoksemista. Kymppiäkin
siellä voi juosta, mutta se vaikuttaa minulle jo vähän liian helpolta
tavoitteelta, sillä oikeastaan juoksin sen mittaisia lenkkejä muutaman
kerran jo viime vuoden aikana. Reilu 20 kilometriä
on kuitenkin aika pitkä lenkki, ja minun vauhdillani siihen menisi noin
2,5 tuntia. Juoksulenkkejä on siis alettava pidentää ja vauhtia petrattava! Parin päivän liikuntatauko tekee tässä vaiheessa ehkä hyvää, mutta olen hoksannut, että
liikunta alkaa olla elämässäni jo todella iso asia.
En malta odottaa, että lihakset palautuvat tiistain crossfitistä ja
pääsen (rauhallisesti) taas jatkamaan urheilemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti