Raha ei aina ratkaise, mutta onhan se mukava lisä ja monesti kuitenkin lopulta se tärkein motivaattori jonkin tehtävän suorittamiseen. Harrastus- ja hyväntekeväisyystoiminta sekä muut yleistä tai omaa etua ajavat tekemiset ovat sitten tietenkin erikseen, sillä niistä saa omat hyötynsä ja niiden tekijällä on yleensä jokin muu pääasiallinen tulonlähde.
Mutta onko päätyönään järkeä tehdä työtä, josta ei makseta edes vähimmäisturvaan riittävää korvausta? Tai missä kulkee kannustavan, kelvollisen ja riittämättömän rahallisen korvauksen rajat? Tästä aiheesta on ollut viime aikoina enemmänkin keskustelua mediassa, kun tasavallan presidentti on halunnut laskea palkkaansa, työttömille ehdotettiin 300 euron ansaintamahdollisuutta ilman työttömyystukimäärän laskua jne. Pohjimmiltaan keskustelussa on kyse siitä, että tuloeroja on tasattava ja kaikkia ihmisiä on kannustettava tekemään enemmän työtä.
Palkka on suomalaisessa kulttuurissa sellainen puheenaihe, josta ei saa tai josta ei kovin mielellään puhuta. Liian moni suomalainen veronmaksaja joutuu ottamaan ja tekemään sellaista työtä, jonka ainoana tarkoituksena on tuoda euroja jääkaapin täyttämiseksi, eikä työn henkisellä tai fyysisellä mielekkyydellä ole mitään merkitystä.
Tähänkin valtioon mahtuu kuitenkin iso liuta ihmisiä, joilla on valinnanvaraa työn suhteen. Mielestäni jokaisella pitäisi olla oikeus saada päättää, minkä tasoista työtä haluaa tehdä. Myös omassa tapauksessani
valinnan teko on teoreettisesti mahdollista. Jos ja kun nyt haluan tehdä työtä, josta maksetaan vähän mutta jonka muuhun antiin olen pääosin tyytyväinen, kenelle se muka kuuluu? Omat raha-asiani hoidan kuitenkin itse, ja hyvin tulen toimeen myös tulevalla palkallani.
Itselleni työstä saatava raha ei ole pohjimmiltaan mikään välttämättömyys, mutta ilman minkäänlaista palkkiota en silti suostu tekemään juuri mitään. Tämä ihan vain siitä periaatteesta, että työstä on maksettava asiankuuluvaa palkkaa olipa kyseessä millainen työ tai tekijä tahansa. Tavoitteeni ovat kuitenkin korkeammalla kuin mitä uudesta vakityöstäni maksetaan. Kuten aiemmin totesin, en oikeastaan voikaan olettaa vielä tässä vaiheessa tienaavani edes suomalaista keskipalkkaa - ikäni tai työkokemukseni eivät ole vielä lähelläkään sitä. Jostain on aloitettava, ja uskon ja toivon hartaasti, että olen nyt ottamassa ensimmäisen askeleen kohti korkeampiakin palkkatasoja.
Kriisiäni helpottaa, kun mietin muita oman ikäisiä nuoria. Aika moni heistä ei ole vielä lähelläkään opintojensa loppuunsaattamista, jos ovat niitä edes aloittaneet, monilla alkaa olla jo jälkikasvua elätettävänä, ja kaupan kassalla tai puhelinmyynnissä tienaa vielä heikommin kuin minun työssäni. Ja silti minä valitan, koska en voi olla vertaamatta itseäni niihin nuoriin aikuisiin, jotka opintojensa ohella tai jopa niiden sijaan työskentelevät korkeapalkkaisissa asiantuntija- tai esimiestehtävissä isoissa firmoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti